Tuossa surffailin tv-kanavilla ja kanavaksi jäi sub kun piti sännätä toimittaamaan yhtä tehtävää. Sivukorvalla kuulin BB-talon asukkaiden jutustelua kuulematta kuitenkaan mitä puhuivat. Sitten korvani herkistyivät yhteen ääneen...PIERU.. puhdasta kehon pakon sanelemaa inhimillistä toimintaa.

Mielenkiintoista seurata minkälaisia otsikoita ja juttua tuosta nousee iltapäivälehtien otsikoissa?! Nousispa, nähtäisiin miten suhtaudutaan tähän ihmisen fyysisen olemuksen yhteen tarpeeseen, kaasunpoistoon.
Naimisesta ja vällyvalssista ei enää hätkähdetä.
Onko pieru se viimenen tabu? Tai jos ei ole, niin minä olen jäänyt jälkeen täällä suvannossani, sivussa valtavirrasta tarkkailemassa mitä pinnalla liikkuu.
Naida ja tappaa saa (saa siis näyttää tv-ssä) muttei pierrä?

Toivottavasti ei kuitenkaan olla vielä tultu (turruttu) siihen, että toisen ihmisen tappaminen on hyväksyttävää?

Alkuun olin kuulevinani itkua ja valitusta ja puhetta menneessä muodossa pudonneesta asukkaasta, oliko hän kuollut? Piti ihan kuunnella kun oikein uskoin että siitä puheesta kuvastuvasta suuresta surusta, että nyt on joku tosiaan ihan oikeasti ikuisesti mennyt!

Jäin miettimään tuota reaktiota. Olin juuri katsonut jimiltä dokkarin siitä wtc katastrofista (vuosipäivä lähestyy) ja siitä selvinneiden kertomuksia pelastumisestaan. Pariskuntaa, joka oli selvinnyt mutta kummatkin olivat varmoja että toinen on varmasti kuollut kun näkivät sen käsittämättömän tuhon.
Tunteet ovat aina aitoja kun ne kumpuaa sisimmästä... mutta mutta jos elämän pahin (näytti ja kuulosti siltä) kokemus on se kun joku, jonka on tuntenut muutaman päivän äänestetään leikistä pois... ei se ihminen ole kuollut! Jatkaa vaan elämää ulkopuolella ja kun koko sakaba on ohi, niin voi mennä koko porukalla pitämään muisteloita lähimpään baariin ja vetää pää täys.
Pienille vauvoille syntyy kuvatun kaltainen eroahdistus kun äiti häviää näkyvistä, lapsen mielen täyttää kuoleman kauhut kun ei ole kokemuspohjaa että äiti on olemssa vaikkei näy.

BB-talon tapahtumien jälkeen ja niiden nostattaman pölyn laskeuduttua elämä jatkuu, joskin varmaan muuttuneena kaikilla siihen osallistuneilla.

Wtc,n jälkeen tuhansilla ero ystävästään ja omaisestaan oli lopullinen, elämä ei jatkunut savun hälvettyä ja pölyn laskeuduttua.

Elämä kolhii, se on varmaa,  joskus pahastikin ja joskus vähän lievemmin, sitä vaan ei voi valita kumpi niistä kohdalle osuu.

Tämmöistä tänä iltana höpisee elämän virrassa vettynyt uppotukki, nuppi pinnalla kuitenkin.