Yksinäisyys tuntuu olevan aikamme yleisin ilmiö. Jokainen ihminen jossain elämänsä vaiheessa kokee yksinäisyyttä. Näinhän tätä ilmiötä kuvaavat kaikki asiaa hoitavat tahot.

Nykyajasta puuttuu lähimmäisyys ja todellinen aito rakkaus. Ei ihmisillä ole aikaa olla lähimmäinen maallisen ja oman hyvän tavoittelussaan, jokainen tulkoon toimeen omillaan. Ei ihmisillä ole aikaa, eikä kykyä rakastaa ja välittää lähimmäisestään. Eiväthän he tiedä mitä rakkaus on, se on heille yhtä kuin seksi ja tuon seksuaalisen rakkauden tavoittelussaan he eivätg tiedä mitä rakkaus syvimmiltään tarkoittaa.

Sen ilmenenismuodot ovat hyvin moninaiset ja niin subjektiivisesti kuin objeksiivisestikin. Kun laittaa googleen hakusanaksi yksinäisyys niin linkkjeä löytyy tuhansia. Päällisin puolin niitä selatessa valtaosa näistä linkeistä käsittelee nuorten, nuorten aikuisten ja keski-ikää lähestyvien yksinäisyyttä, ja tämän yksinäisyyden ydin tuntuu olevan seksi ja seksuaalinen yksinäisyys.

Seksi tuntuu olevan se ainoa ihmisen elämän ydin ja keskipiste. Mitään muuta ei tunnu olevan. Ihmiset tuntuvat elävän vain hekumoidakseen, tavoittelevat elää jatkuvassa ja kaikki tekeminen tähtää siihen peitetysti tai peittelemättä. Ja jos sitä ei ole koetaan yksinäisyyttä.

Nykyään vääristyneesti yliarvostettu ja ihannoitu, sekä tavoiteltu yksi ihmisen elämän ajanjakso yli seksuaalinen nuoruus on johtanut ikärasismiin koko elämän alueella. Mikään ei ole niin säälittävää kuin keski-ikää lähestyvä mies tai nainen, jotka yrittävät epätoivoisesti pitää kiinni nuoruudestaan joka vääjämättä luonnonlakien mukaan muuttuu kypsäksi aikuisuudeksi, eli vanhenee niinkuin elämänkaareen kuulukin. Aika ei pysähdy kenenkään kohdalla ja elämä jättää myös kulumajälkensä, meihin jokaiseen.

Vasta elämässään aikuisuutensa alussa oleva elämästä kokematon ikäpolvi on nostettu jalustalle, ylitse muiden. On tullut ylimielinen kaikentietävä, ikäpolvi joka ei kunnioita kuin itseään ja kaltaisiaan, muilla ei ole arvoa. Ja tätä nuoruutta sitten tavoittelevat epätoivon vimmalla niin naiset kun miehetkin. Harva enää kelpaa omana itsenään, elämän kokemuksineen ja siitä saatuine viisauksineen.

Mitä siitä seuraa kun ei nuo kriteerit täytykään yrityksistä huolimatta?

Entä kun yksinäisyys menee syvemmälle, jossa seksuaalisuus jää pikkujutuksi, vähäpätöiseksi pintapuoliseksi seikaksi? Kun yksinäisyys on jotain muuta kuin "i feelingin blue"? Ovatko nämä ihmiset jotenkin kummallisia? Työnnetäänkö heidät kategoriaan toivottomat ja hylkiöt joilla ei ole ystäviä?